Moi!

Nyt on jännät paikat ujolle naiselle, varmasti olisi myös rohkeallekkin naiselle :) Olen eräässä nettitreffi sivustolla tutustunut erään miehen kanssa ja nyt olisi tulossa treffit sunnuntaina! Ensimmäisenä kriisi tulee siitä, että keksinkö tarpeeksi puheen aiheita, jotta ei tulisi hiljaisia hetkiä. Toinen kriisi on varmasti monelle naiselle tuttu vaatekriisi. Minä tykkään pukeutua mukavasti ja en ole mikään muodikas ja minulla ei ole kovin paljoa naisellisia vaatteita.

Välillä minulle tulee sellainen olo, että en halua mennä ollenkaan mihinkään treffeille, kun jännittää niin paljon. Varsinkin se jännittää kun en ole tavannut tätä miestä kasvokkain koskaan. Olen ollut kerran aikaisemmin treffeille netissä tavatun miehen kanssa. Treffeillä selvisi, että me ollaan ihan erilaisia ihmisiä, ainakin minun mielestä. Mies halusi tavata vielä toisen kerran ja niin me tapasimme, mutta käsitykseni vaan vahvistui. Joten hyvää kokemusta treffeistä minulla sitten ei olekaan, senkin takia jännittää...

Mitenkö päädyin nettitreffailuun? Tuntuu, että en tapaa missään ikäistäni seuraa, ja kuten jo todettu monen monta kertaa, olen ujo, joten en uskalla lähestyä ketään kasvokkain. Valitin siskolleni kuinka olisi kiva jos minulla olisi joku, jonka kanssa jakaa arki ja viettää aikaa. Hän sitten sai minut houkuteltua kokeilemaan nettitreffailua.

Minua myös painaa ajatus siitä, jos joskus löytäisin jonkun ihmisen kenen kanssa sitten alkaa seurustella niin kehtaako kertoa, että tapasimme netissä? Tämä on yksi syy miksi joskus olen ollut käymättä treffisivuillani. Monella tuntuu olevan se käsitys, että ne jotka ovat nettedeitti sivuilla ovat jotenkin epätoivoisia. Olen tietenkin eri mieltä, mutta kuitenkin se mitä toiset ajattelevat aina vaivaa minua. En ole vieläkään päässyt tästä ajatuksesta irti, mutta vielä en ole sellaisessa tilanteessa jossa joutuisin tätä miettimään kunnolla. Katsotaan ensin nämä treffit :)

Moi!

Kirjoitan ensimmäistä blogiani, jännää :) Ajattelin aloittaa kirjoittamaan blogia, koska pidän kirjoittamisesta ja haluan kertoa ajatuksiani anonyymisti. Aion kirjoittaa tätä blogia kuten päiväkirjaa; kerron mitä minulle tapahtuu ja ajatuksiani. Tässä ensimmäisessä postauksessa kerron itsestäni. Pyydän anteeksi jo kielioppi virheitä :D (en koskaan ole ollut hyvä äidinkielessä).

Olen 20 -vuotias nuori nainen. Olen vastavalmistunut ja onnekkaasti olen koulutustani vastaavassa työssä. Muutin tänä kesänä ensimmäiseen omaan kotiin. Luonteeltani olen ujo ja hiljainen. Ne ovat varmaan ne kaksi adjektiivia, jotka jokainen minut tunteva ihminen sanoisi minusta. Itse inhoan aina, kun ihmiset sanovat että minä olen niin hiljainen ja miksen minä puhu mitään. Eniten se sattuu, kun omat sukulaiset tai perheenjäsen sanoo, että minun pitäisi alkaa puhua enemmän. Yleensä häpeän, kun olen niin hiljainen. Vaikka haluaisin jutella jostain niin tuntuu että pääni menee lukkoon, koska en vaan yksinkertaisesti keksi mitään sanottavaa. Mutta joskus saan varmuutta ja ajattelen että minä olen tämmöinen ja hyvä niin! Aina sanotaan että pitäisi olla sellainen kun on ja minä vaan satun olemaan hiljainen. Ja joskus ajattelen myös että ne ihmiset, jotka eivät siedä hiljaisia ihmisiä on itse epävarmoja, koska eivät pysty olemaan toisten kanssa ilman hiljaisuutta. En tiedä onko tämä totta.

Monesti olen kateellinen ihmisille, jotka ovat rohkeita ja puheliaita. Ajattelen että minä haluaisin olla myös tuollainen. Olen monesti ajatellut, että kun nyt vaihdan koulua tai työpaikkaa niin nyt voin täällä alkaa puhua jo alusta lähtien niin ehkä minusta tulisi puhelias, mutta ikinä en ole siihen vielä pystynyt. Ja myöhemmin kun ajattelen, että nyt pitää alkaa olla rohkeampi, niin minut tyrmää ajatus siitä, että ihmiset hämmästelevät jos nyt rupean puheliaaksi.

Joskus kuten aiemmin tuossa kirjoitin niin saan varmuutta itselleni ajatella, että mitä sitten vaikka olen hiljainen, miksi kaikkien pitäisi olla puheliaita? Toki nykyään kaikkialla pitää saada esille itseään jos haluaa päästä jonnekin, esim. kouluun tai saada työpaikka. Mutta hiljaisuudesta huolimatta itse olen saanut työpaikan ja pääsin aikanaan opiskelemaankin. Olen aloittanut lukemaan Susan Cainin kirjaa Quiet, joka on kirja niille jotka ovat mieluummin hiljaa kuin puhuvat. Olen saanut tästä kirjasta paljon voimaa olla oma itseni. Kirjassa kerrotaan kuinka länsimaisessa kulttuurissa nykyään ihannoidaan ekstroverttejä. Tutkimusten mukaan kuitenkin vähintään kolmasosa väestöstä on introverttejä. Ympäristön paine saattaa saada meidät hiljaiset uskomaan, että meissä on jotain vialla ja toimimaan luonteemme vastaisesti. Susan Cain kartoittaa ekstroversion suosimisen kehitystä 1900-luvulla ja tutkii ilmiön kauaskantoisempia vaikutuksia. Omien kokemustensa, psykologian ja neurotieteiden viimeisimpien tutkimustulosten sekä satojen henkilöhaastatte­lujen pohjalta hän osoittaa, kuinka väärinymmärrettyjä ja aliarvostettuja intro­vertit usein ovat.

Siinä ensimmäinen avautumiseni :) Tulen varmasti palaamaan aiheeseen joskus. Mitä mieltä te olette onko hiljaiset ihmiset ärsyttäviä? Vai oletko itse hiljainen ja tympääntynyt siihen kuinka hiljaisia ihmisiä aliarvostetaan?

T